Tämänkertainen haastateltavani on kauniimman sukupuolen edustaja Anneli Kokkola, tyttönimeltään Peränne. Hän syntyi 22.9.1932 Helsingissä. Espoon maastot ovat tulleet hänelle tutuiksi varsinkin Turuntien osalta. Anneli ajeli veljeltään lainaamallaan vaihteettomalla Crescent-retkipyörällä usein Helsingistä vanhempien mökille Kolmperään. Tällaisella mökkimatkalla hän ensi kerran törmäsi IK-32:n poikiin Morbyyntien kohdalla Turuntiellä vuonna 1950. Tai oikeastaan hän hujautti kiusallaan ohi pojista Karhusuon koulun kohdalla olevassa pitkässä mäessä. Pojat havahtuivat verkkaisesta menostaan ja lähtivät perään ottamaan selvää, millainen tyttö uskalsi ja pystyi ohittamaan IK-32:n valiot. Mukana seurasta oli mm. Urban Malmberg. Pojat ryhtyivät jututtamaan Annelia saatuaan ajettua irtioton kiinni ja houkuttelivat liittymään seuraan.

Tyttökö kilpapyöräilijänä?

Anneli innostui kovasti ajatuksesta, koska piti pyöräilystä, mutta eihän hän voinut alinomaan lainata veljen silmäterää. Olisi saatava oma pyörä, joka olisi oikean kokoinen ja mielellään vaihdepyörä. Asia ei ollut mitenkään yksinkertainen, koska rahoitustaho eli isä ei ollut kovinkaan innostunut. Isää arvelutti ehkä hieman poikamainen raskas laji. Kynnys saada rahoitusta urheiluasuun naisvoimisteluun olisi ollut varmasti matalampi. Toisaalta hyvän kilpailukykyisen pyörän saanti ei tuohon aikaan ollut aivan mutkatonta. Anneli on kuitenkin hyvin päättäväinen ihminen ja isän oli myönnyttävä. Alkoi kuumeinen pyörän etsintä. Helsinkiläisen Fillarikellarin omistaja Rönn halusi auttaa, vaikka sellaista sopivaa kilpuria ei hyllystä löytynytkään. Hän teki laskeutuvalla vaakaputkella varustetun 3-vaihteisen, käyräsarvisen pyörän Mercury-lentokonealumiiniputkesta! Pyörän nimeksi tuli Fillarikellari 1. ja firman logo niitattiin runkoon.

Vuodesta 1950 alkoi määrätietoinen harjoittelu, ensin tosin omin päin. Metodia voisi kutsua vaikka Anneli VK2:ksi. Mökille päin poljettiin maksimivauhtia ja viimeinen kilometri oli kiri, jossa kaikki pantiin peliin niin, että silmissä musteni. Vuonna 1951 Annelin naapuri Karl A. Ebb, joka oli Annelin isän pitkäaikainen tuttu, halusi antaa valmennusapua huomattuaan tytön innokkuuden ja päättäväisyyden. Tämä Ebb oli laskettelija ja kilpa-autoilija ja oli itsekin pyöräillyt kilpaa joskus. Ebb oli tiukka mies ja vaati, että ennen ei mennä kilpailemaan ennen kuin 10 km taittuu alle 18 minuutin. Tämän jälkeen piti pystyä kirimään 1 km putkelta ja kun tämä onnistui, piti pystyä kirimään pitempi matka. Ottamatta sen enempää kantaa Ebbin valmennusmetodeihin, pyrki hän ilmeisesti harjaannuttamaan valmennettavansa pitämään kovaa, tasaista vauhtia sen 10 km, joka oli vakiintunut naisten SM-matkaksi. Ratkaisu tapahtui usein loppukirissä, jolloin piti olla venymiskykyä ja maitohaponsietoa. Ð Sen verran historiaa, että naisten piirikunnallisia kisoja oli ajettu vuodesta 1910, TUL:n mestaruuksista oli kilpailtu vuodesta 1945 ja SM-kisoja oli järjestetty vuodesta 1950.

Talven tultua pyörä laitettiin naulaan ja alkoi talviharjoittelukausi. Ohjelmaan kuului hiihto, jumppa ja erityisesti hyppynaruohjelmat sekä luistelu pikaluistimilla. Ebben kanssa Anneli kävi laskettelemassa Kalpalinnassa. Hiihdosta Annelilla on IK-32:n mestaruudet vuosilta 1952-53. Ei pyörä ihan toimettomana naulassa roikkunut, sillä Anneli sai ajella Ture Sjöblomin itsevalmistamilla rullilla lajinmukaista harjoittelua kellarissa.

Vuonna 1952 helmikuun 15. päivänä otettiin pyörä esiin ja alettiin tieharjoittelu lyhyillä matkoilla, pidentäen niitä pikkuhiljaa. Yleensä harjoittelu tapahtui Turuntiellä, joka oli silloin betonipintainen. Kevään edistyessä lenkkinä oli Helsinki-Veikkola ja takaisin, myöhemmin jo Helsingistä Veikkolan kautta Nummenkylään ja takaisin.

Keväällä vaihtui myös pyörä huippulaatuiseen belgialaiseen Van Hauertiin. Pyörän historia oli seuraava. Pyörä oli tuotu vuonna 1932 ratapyöränä Suomeen. Viimeksi sillä oli ajanut Erik Hoffström radalla. Vuonna 1952 keväällä Erik Hoffströmin isä sitten muuttui laitteen 6-vaihteiseksi, 3 ratasta taakse ja 2 eteen, ja vannejarrulla varustetuksi maantiepyöräksi Annelia varten.

Ensimmäinen SM-mitali

Kaikki oli siis valmista suurta koitosta varten, joka oli 22. kesäkuuta 1952 Olympiareitillä ajettava SM-maantiekisa. Kunto oli viritetty huippuunsa, kalusto oli kunnossa ja Annelin puolella oli vielä yksi etu: kukaan ei tuntenut häntä, sillä tämä oli hänen ensimmäinen pyöräilykisansa. Siksi kilpasiskot eivät häntä paljon noteeranneet. 5 km:n kääntömerkillä hän vielä joutui ulkolaitaan ja suistui kokemattomuuttaan ojaan. Anneli ei antanut kuitenkaan periksi ja mieleen tulivat vielä isän paineita aiheuttavat sanat: "Et sitten mene sinne häpäisemään itseäsi". Sisuuntunut tyttö otti muut kiinni ja kilometriä ennen maalia hän aloitti pitkän kirin ylämäkeen. Se tuli muille täytenä yllätyksenä ja Anneli kuuli takanaan vain pyörien kolisevan yhteen, kun muut havahtuivat takaa-ajoon. Tätä kuviota oli juuri harjoiteltu ja hyvä valmistautuminen ja ehkä kirin yllätyksellisyyskin osaltaan veivät Annelin ensimmäisessä pyöräkilpailussaan heti voittoon vanhojen konkarien hämmästykseksi. Anneli oli luonnollisesti onnellinen ja puristi SM-kultamitaliaan kourassaan koko matkan pyöräillessään kotiin. Uskon isän epäilyn muuttuneen ylpeydeksi tyttären mitalin nähdessään

Anneli osallistui myös joihinkin niistä harvoista kansallisista kisoista, joita naisille järjestettiin. Saldona oli pelkkiä voittoja. Sinä kesänä, eli siis 1952, järjestettiin Suomessa olympialaiset ja lehdessä Olympiatoimistolla oli vuosi aikaisemmin ollut ilmoitus, jossa majoitustoimisto värväsi palvelukseensa työntekijöitä. Anneli oli pestautunut töihin ja tehtävänä oli etsiä yksityisiltä majoitustiloja ulkomaisten lehtimiesten ja kisavieraiden käyttöön. Nämä paikat saattoi sitten lunastaa erityisillä seteleillä. Talkootyönä Anneli tuon virkansa ohella olympialaisten pyöräilyn maantiereitin ratakartan. Nämä kyltit sijoitettiin sitten eri puolille reittiä. Kuriositeettina voidaan mainita, että tuona kesänä saapuivat ensimmäiset banaanit sodan jälkeen Suomeen ja Anneli osti heti noita herkkuja koko tertun.

Pyöränrunko lahjan Belgiasta

valmistautuminen vuoden 1953 SM-kilpailuun oli perusteellisempaa. Talviharjoitteluun tuli mukaan suojuoksu ja lumessa juoksu metsässä. Kilpailut pidettiin Mäntsälässä heinäkuussa. Taktiikka oli nyt toinen, sillä yllätysmahdollisuutta ei enää ollut edellisen vuoden mestaruuden jälkeen. Anneli lähti irti jo 6 km:n jälkeen ja pitkään 4 km:n kiriin. Muut huusivat perään: "Hullu, hullu, kun lähtee noin aikaisin kiriin!" Ratkaisu oli kuitenkin oikea, sillä muut laskivat, ettei Anneli jaksaisi loppuun asti. Kun he huomasivat erehtyneensä, oli jo myöhäistä ja Anneli rullasi voittajana maaliin.

Samana vuonna syyskuussa Anneli oli pyöräillen katsomassa Seuran Suurajoja ja pysähtyi juttelemaan joidenkin keskeyttäneiden kanssa. Belgialaiset kiinnittivät heti huomionsa Annelin Van Hauert-pyörään. Keskustelun kuluessa lupasi eräs belgialainen nimeltään Piet van der Brekel lähettää muistoksi pyöränrungon kauniille suomalaispyöräilijättärelle. En tiedä kuinka vakavasti Anneli silloin jutun otti, mutta vielä samana vuonna saapui Belgiasta Eropa-pyörän runko. Tästä rungosta tehdyllä pyörällä Anneli ajoi harjoitusajoja.

Ennakkoluulot estivät Englannin-kauden

Kolmannen SM-mitalinsa Anneli ajoi heinäkuun kisoissa vuonna 1954 Hämeenlinnan urheilukentän hiilimurskalla. Ryhmä oli yhtenäinen viimeisen kierroksen kellon kilinään saakka. Silloin Anneli teki ratkaisunsa. Hän kiihdytti kärkeen varmistaen näin hyvät asemat, ettei jäisi pussitetuksi loppukahinoissa. Muut eivät pystyneet ajamaan viimeistä kierrosta Annelin vauhdissa ja jälleen tuloksena oli Suomen mestaruus.

Saavutettuaan näin kolme SM-kultamitalia ja ykkössijan jokaisesta 11 kansallisesta kisasta, joihin osallistui, alkoi Anneli etsiä uusia haasteita. Hän oli ottanut selvää, että Englannissa ajettiin monia mielenkiintoisia naisille räätälöityjä pyöräkilpailuja ja näihin hän mieli kaudeksi 1955. Tarvittiin kansainvälinen pyöräilylisenssi mutta kukaan ei ottanut asiaa vakavasti. Olihan ennenkuulumatonta, että nainen lähtisi peräti Englantiin kilpailemaan, kun miehet tekivät kilpailumatkoja tuskin Ruotsiin. Virallisia perusteluja olivat: Eihän sinulla ole omaa valmentajaa. Millä pidät pyörän kunnossa, kun sinulla ei ole mekaanikkoa? Riittääkö kielitaitosi, jotta pystyt hoitamaan asiasi siellä jne.? Liian lennokasta miesvaltaisen liiton mielestä ja näin kutistui ennakkoluuloton idea alkuunsa. Anneli totesi minulle olleensa aikaansa edellä ja syntyneen väärällä vuosikymmenellä. Hän ei vielä tänäkään päivänä epäile, etteikö olisi selvinnyt käytännön asioista siellä Englannissa. Menestyksestä ei kuitenkaan ei kuitenkaan voi sanoa mitään, koska tämä jäi tunnetusti testaamatta. Motivaatio ei riittänyt harjoitteluun vain lyhyttä SM-kilpailua ja joitakin kansallisia kisoja varten. Anneli vetäytyi kilpapyöräilystä.

Purjekoneen ohjaimissa

Elämä kuitenkin jatkui ja Anneli lähti opiskelemaan vuonna 1955. Töihin hän meni 1956 ja hänen avioiduttuaan Kokkolan perheeseen syntyivät pojat 1958 ja 1959. Jussi (-59) on ajanut IK-32:n väreissä junioriaikanaan. Oltuaan ensin poikien kanssa kotona hän aloitti jälleen opiskelun ja päätti vihdoin 1967 toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa lentää purjelentokoneen lupakirja. Anneli lainasi kirjastosta lentämistä käsittelevän opaskirjan, jonka kopioi sivu sivulta paksuun, mustaan vihkoon. Tästä hän opiskeli mieheltään salaa teoriatietoja koko talven. Tämä oli vapaaehtoista valmentautumista, ei kurssivaatimus.

Kesäkuun 1. päivänä 1968 Anneli aloitti purjelentokurssin Räyskälässä. Heti ensimmäisenä oli koululento opettajan kanssa ja teoriaa opeteltiin lentojen rinnalla. Kesäkuun 13. päivänä hän pääsi jo yksinlennolle. Sinä kesänä Anneli lensi n. 30 yksinlentoa. Ensin mies oli vähän karheana saatuaan tietää asiasta, mutta oli kai sitten ajatellut, ettei olisi voinut Annelin päätä kääntää, vaikka asiasta olisi ennen kurssia puhuttukin. Jo syksyllä 1968, syyskuun 18. päivänä, Anneli aloitti moottorilentokurssin. Tämäkin kurssi koostui opettajan kanssa suoritetuista koululennoista ja teoriatunneista. Syyskuun 27. päivänä Anneli lensi ensimmäisen yksinlentonsa oppilaana ja lähti ensimmäiselle yksinlennolle lupakirja taskussaan 7. marraskuuta. Lentämisestä tuli monivuotinen harrastus ja matkoja on Anneli tehnyt pienkoneella aina muita Pohjoismaita myöten.

 

Lentämisen nautintoa

IK-32:n kuvioihin tuli pitkä tauko, mutta 80-luvulla Anneli suoritti palkintotuomarin tutkinnon toimien näin palkintotuomarin ja muissakin toimitsijantehtävissä mm. Siuntion ajoissa. Vuonna 1979 Anneli muutti perheineen Lohjalle rivitaloon Lohjanharjun kylkeen. Anneli pyöräilee vieläkin kuntoilumielessä ja mökkeily siihen liittyvine hoitotoimineen on tietysti tärkeällä sijalla kesät talvet. Lentämisen Anneli on lopettanut, mutta jokavuotisena traditiona on toimia Räyskälässä Jannen purjelentokisojen kilpailutoimistossa vapaaehtoisena toimitsijana. Tätä hän on tehnyt jo kymmenen vuotta. On kuulemma suuri nautinto päästä kisakanslian vihdoin sulkeuduttua lentämään matkustajana kauniina kesäiltana, kun valoa riittää vaikka kuinka maisemien ihailuun. on se sama lentämisen fiilinki, mutta ei stressiä koneen ohjaajana, jolla on huolehdittavana navigointi sekä muut rutiiniasiat.

Viimeisin suuri projekti, missä Anneli on ollut tiiviisti mukana, on ollut järjestellä ja hankkia materiaalia näyttelyyn, joka käsittelee naislentäjiä kautta aikojen. Näyttely on avoinna tammikuun loppuun Ilmailumuseossa Seutulassa. Allekirjoittanut ehti tutustua tuohon mielenkiintoiseen historialliseen katsaukseen ja sivistää itseään. On Annelilla uusikin suuri haaste ja jälleen historiallinen läpileikkaus tulossa, mutta ei siitä vielä enempää. palataan asiaan projektin valmistuttua ja toivotetaan Annelille menestystä työssään ja elämässään!