Kalle Paula 5/1998 Iikoolainen - Lasse Riikonen
Tämänkertainen haastateltavani on Kalle Paula, vanha IK-32 veteraani ja Senior Gilletin jäsen. Ottaessani yhteyttä puhelimitse sopiakseni haastattelusta, vastasi toisesta päästä selkeästi puhuva, määrätietoinen ja ikäistään nuorempi ääni. Mennessäni sitten tekemään haastattelua, seisoi Kalle ryhdikkäänä ja raamikkaana opastamassa minua vapaalle autopaikalle. Hänen kädenpuristuksensa oli luonteva ja jäntevässä kourassa tuntui olevan ruutia. Sisällä pöydän ääressä pääsimme sujuvasti jutunteon alkuun ja ihmekös tuo, sillä Kalle on Viipurin poikia sieltä menetetystä Karjalasta.
 

Paulan perhe asui siis Viipurissa, Luostarinkatu 26:ssa. Perheeseen kuului äiti, isä, Kalle ja hänen kolme sisartaan. Äidillä oli kauppahallissa oma kauppa ja isä ajoi taksiajossa omistamaansa Reo-merkkistä ameriikanrautaa rek. numero V-3777. Kallen nuoruus kului huolettomissa merkeissä. Hän kävi Myllyaukion kansakoulua ja vapaa-aikoinaan nuoriso pelasi pesäpalloa talon suurella pihalla. Paulan perheen vuoden kohokohta oli kesäisin vietettävä kesäloma isän vuokraamassa kesämökissä. Elettiin maineensa veroista onnellista 30-lukua, jota ei edes Ameriikassa tapahtunut suuri pörssiromahdus pahemmin heilautellut. Siellä Suomen kaakkoisnurkassa oli Neuvostoliittoon  suuntautuva rajakauppa merkittävää, sillä olihan silloinen Leningrad Viipurista vain muutamien kymmenien kilometrien päässä

 
 

Kalle liittyi vuonna -36 paikalliseen mahtiseuraan Viipurin Urheilijoihin, joka harjoitti määrätietoista nuorisotyötä. Nuoret pääsivät  seuran siipien suojassa  Viipurin keskuskentällä harrastamaan yleisurheilua laidasta laitaan. Pyöräily taas lähti käyntiin siten, kun isä osti Kallelle vuonna -39 Dyrkopf-merkkisen pyörän 500 markalla silloista rahaa. Tällä pyörällä Kalle teki kahden kaverinsa kanssa mieleenpainuvan pyöräretken Terijoelle juhannusaattona -39. Matkaa kertyi edestakaisin yli sata kilometriä. Perillä nämä reippaat urheilijanuorukaiset yöpyivät koleasta säästä huolimatta harjateltassa. Tämä olikin viimeinen onnellinen kesä Kannaksella , sillä sota syttyi jo loppuvuodesta -39  Suomen ja Neuvostoliiton välille.

 

Tuolloin 14-vuotias Kalle joutui punaisen ristin lähetiksi. Sota ei kuulemma järkyttänyt pahemmin nuorta miestä huolimatta siitä, että sotatilasta muistuttivat pimennetty kaupunki, tykistötulen äänet ja ajoittain vihollisen pommikoneiden jyry taivaalla. Kalle hoiti lähetin tehtäviä, jos niitä sattui olemaan ja vapaa-aikaa pyrittiin viettämään mahdollisimman normaalisti. Kallen isän oli lähdettävä aina hälytyksen sattuessa väestönsuojelutehtäviin. Viipuria ei pommitettu kovin raskaasti Talvisodan aikana mutta välirauhan ehdoissa se oli kuitenkin luovutettava viholliselle ja väestö evakuoitava uuden rajan Suomen puoleiselle alueelle.

Paulan perhe joutui lähtemään evakkoon helmikuussa -40  ja he pääsivät asumaa Nauvon pappilaan. Elämä alkoi jo asettua raiteilleen uudessa asuinympäristössä, kun perhettä kohtasi suuri menetys. Perheen isä hukkui jäihin vapun aaton aattona -41. Kalle ja isänsä olivat kulkeneet vierekkäin jo heikoilla kevätjäillä, kun jää oli pettänyt kulkijoiden alla. Kalle pääsi pelastautumaan syntyneestä avannosta mutta ei pystynyt yrityksistään huolimatta pelastamaan isäänsä.

Armeija kutsui Kallen palvelukseen Jatkosodan vielä kestäessä ja ensimmäinen palveluspaikka oli Kouvola. Alokasajan päätyttyä aselajiksi määrättiin panssarintorjuntajoukot ja siellä koulutusta annettiin saksalaisen 75 mm:n panssarintorjuntatykin käsittelyssä. Tämän lisäksi koulutusta annettiin myöhemmin vuonna -44  saksalaisten uusien ja keveiden pannssarinyrkin ja panssarikauhun käytössä. Kouvolan jälkeen palveluspaikkoina olivat Nurmes, Oulu ja Inkeroinen. Niin kutsutussa Lapin sodassa Kalle joutui takaa-ajavien sotajoukkojen kanssa sakemannien perässä aina Kilpisjärvelle saakka. Sieltä hänet siirrettiin Kouvolaan, josta hän kotiutui 13.12 1945.

Kotiuttamisen jälkeen Kalle tuli Helsinkiin ja pääsi asumaan siskonsa ja tämän miehen luokse. Töitä löytyi sopivasti Kone Osakeyhtiöstä ja töitä sai tehdä halujensa mukaan, sillä meillä olivat raskaat sotakorvaukset maksettavana ja vientikin alkoi vetää paremmin ja paremmin. Töiden vastapainona käytiin siihen aikaan innokkaasti tanssimassa, lähes jokaisena iltana viikossa. Sodassa menetettyjä vuosia pyrittiin näin ottamaan takaisin korkojen kanssa. Sen aikaisia pintapaikkoja olivat mm Poli, Ostrobotnia ja Annan Vennu. Kone OY:stä Kalle löysi myös nykyisen vaimonsa, jonka kanssa meni kihloihin vuonna -48 ja -51 naimisiin.

IK-32:seen Kalle liittyi vuonna 1947 tavattuaan työpaikalla jo seuraan kuuluneen Toivi Kokkolan, joka oli vuoden 1934 suomenmestari. Kavereilta saadun vinkin ansiosta Kalle sai hankittua käytetyn Bianchi kilpapyörän. Sen 56 senttinen runko oli hieman matala ja hän vaihtoikin pian 58 senttiseen 5-vaihteiseen Automotoon. Pyöräilijöiden harjoittelu oli siihen aikaan varsin amatöörimäistä. Valmentajia ei ollut ja jokainen oli oman onnensa seppä. Kuntoa kohotettiin etupäässä pyöräilemällä ja talvella käveltiin, juostiin ja hiihdettiin. Kilpailumatkoja tehtiin muille paikkakunnille kuten Porvooseen, Karjaalle, Tenholaan ja Tampereelle. Ruotsiin suoritettiin myös matkoja Linköpingin ystävyysseuran vieraaksi. Tärkeitä kilpailuja olivat jokavuotiset Porvoon ja Tammisaaren ajot sekä sm-kilpailut. Vuonna -48 Kalle voitti 150 km:n joukkueajossa suomenmestaruuden Erik Forsbergin ja Leo Berglundin kanssa. Vuonna -49 Kalle oli B-luokan paras ja siirtyi näin seuraavana vuonna A-sarjaan. Kalle lopetti työt Kone OY:ssä syyskuussa -49 ja perusti oman elintarvikekaupan Lauttasaareen. Oma yritys vei kaiken ajan ja siksi Kalle päätti panostaa täysillä liike-elämään ja lopetti aktiivipyöräilyn jo vuonna -50.

Pyöräilyyn tuli taukoa 22 vuotta, sillä vasta vuonna -72  Kalle hankki 3-vaihteisen Cresent pyörän, jolla osallistui -73 Siuntion 100 km:n kuntoajoon. Aikaa kului leppoisasti 6,5 tuntia. Kaikkiaan on Kalle osallistunut ko. pyöräilytapahtumaan 18 kertaa eli joka kerta, kun tapahtuma järjestettiin. Paras aika oli noin kolme tuntia vuonna -78 ja silloin kalustona oli jo 5-vaihteinen Cresent harjoituskilpapyörä. Kuntopyöräilyt ovat olleet Kallen suuri intohimo. Finnpyöräilyyn (263 km) hän on osallistunut jo kaikkiaan 20 kertaa eli joka vuosi vuodesta -78. Ruotsissa ajettavan Vätternrundanin hän on ajanut 11 kertaa. Tämä kuntoajo on pituudeltaan 300 km:ä. Tänä vuonna oli Paulan perheestä mukana kaksi edustajaa, sillä Kallen tytär ajoi ensikertalaisena myös reitin läpi. Själlannin ympäriajo on vielä pitempi kuntoajo, johon Kalle osallistui vuonna -86 matkan ollessa 330 km. Eikä tämä vielä mitään. Eräänlaisena äärimmäisyyskokeena voidaan pitää 570 km:n pituista Styrkeprovetia välillä Trondheim Oslo. Sen lisäksi, että matka on käsittämättömän pitkä yhteen kyytiin poljettavaksi (yli kaksi kertaa Finnpyöräilyn reitti !), jokainen Norjan tunteva ymmärtää, että maasto on rankkaa. Tämän Kalle ajoi vuonna -87.

 

Liekö tuo pitkä 22-vuotta kestänyt pyöräilemätön kausi tehnyt sen, että nyt mies ahnehtii kilometrejä pyörän selässä oikein urakalla? Kerrankin Kalle ajo vuonna -90 ensin Vätternrundanin läpi ja lähti sitten pyörällä Välimerta kohta seuraavana päivänä. Matka kesti 21 vuorokautta ja kilometrejä kertyi 3200. Eipä silti, kyllä Kalle harrastaa myös talviurheilulajeja kuten laskettelua. Hänelle on tullut tutuksi toista sataa laskettelukeskusta ympäri Euroopan. Hän seuraa myös suurella mielenkiinnolla niin Italian, Ranskan kuin Espanjan ympäriajot TV:stä. Kalle on elävä esimerkki, ettei ikääntyminen aseta rajoja harrastamiselle. Rajat taitavatkin olla usein ihmisen pään sisällä. Eläkkeellä on aikaa ja kiirettä pitää korkeintaan ehtiä edellisen kuntotapahtuman maalista seuraavan lähtöön.