Jouni ja Heidi Miikkulainen 1/2002 Iikoolainen -Lasse Riikonen

Lyhyt esittely

Tämänkertaisen jutun päähenkilöt ovat Jouni ja Heidi Miikkulainen. Heitä yhdistää paitsi sukulaisuus, he ovat sisaruksia, myös moni pyöräilyyn liittyvä asia. Jouni aloitti pyöräilyn kilpailumielessä 80-luvun taitteessa ja pikkusisko Heidi alkoi kiinnostua vauhdikkaasta lajista veljensä edesottamuksia seuratessaan. Myöhemmin Jounin lopetettua aktiiviuransa hänestä tuli Heidin valmentaja ja monilla kilpailumatkoilla myös huoltaja.
Jouni on meille monille tuttu Aggio-erikoismyymälästä, joka myy pyöriä ja pyöräilyvarusteita sekä kilpailijoille että vaativille harrastajille. Jouni on paitsi myyjä myös liikkeen omistaja. Heidin taas joku on kenties tavannut kilpailupaikalla mittailemassa mittanauhalla aika-ajotangon sallittua etäisyyttä pyörän keskiöstä. Sen hän on tehnyt kilpailun tuomarin ominaisuudessa. Heidi suoritti tehtävään oikeuttavan tutkinnon teoriaosan Ruotsissa ja käytäntöön hän perehtyi aputuomarina Postgiro-ajossa. Hänen virallinen tittelinsä on kansallinen pyöräilykomissaari. Tuomarin tehtäviä hän ei ole enää tänä kesänä hoitanut, joten ihan tuoreita tuomarin näkökulmia viime kesän tiimoilta en saanut. Heidi kirjoitti myös kiinnostavan urheilijan ravintoa käsittelevän kirjoituksen Iikoolaiseen pari numeroa sitten.

Jounin nuoruusvuodet


Jounin lempilaji nuoruusvuosina oli jääkiekko. Hän oli vakaasti päättänyt ryhtyä isona ammattijääkiekkoilijaksi ja oli valmis tekemään kaikkensa sen eteen. Hauska yhteensattuma, että Kari Myyryläinen, joka ei enempiä esittelyjä kaipaa, harrasti myös tuolloin jääkiekkoa. Jäähalleja ei silloin ollut vielä montaa ja siksi junnuille ei jääaikaa löytynyt kuin myöhään illalla ja sekin usein toisella paikkakunnalla. Nukkumaanmenoajat venähtivät luvattoman myöhäisiksi mutta sekään ei intoa sammuttanut. Seuraava juttu kuvaa nuoren miehen fanaattista asennetta pyrkiessään päämääräänsä, esimerkiksi tätä ei voi kuitenkaan suositella kenellekään. Jouni kertoi linkanneensa harjoituksiin nilkka murtuneena, etteivät treenit jäisi väliin. Asian hän yritti pitää salassa muilta. Teipattu jalka kesti yhden vaihdon mutta sitten oli jätettävä leikki kesken ja pakollinen harjoitustauko oli hyväksyttävä henkisellä tasolla. Maininnan arvoista on se seikka, että nuorukainen piti jo tuolloin säännöllisesti harjoituspäiväkirjaa. Kesäisin Jouni pyöräili peruskuntolenkkejä. Lenkit olivat pitkiä, hän pyöräili esimerkiksi toisinaan perheen kesämökille Hämeeseen.

Jääkiekko vaihtuu pyöräilyksi

Vuonna 1979 Jounin ajaessa lenkkiä Espoossa Matti Sivonen ajoi hänet kiinni ja totesi vahvareitisen nuorukaisen omaavan lahjoja pyöräilijäksi. Matti opasti Jounin kilpapyöräilyn alkuun ja hän liittyikin IK-32:een ja sai käyttöönsä seuran lainapyörän. Seuraavana vuonna hän siirtyi M16:sta M18 sarjaan, jossa hän tapasi taas jo aikaisemmin mainitun Kari Myyryläisen. 18-vuotiaitten sarja oli tuolloin tasokas ja myös määrällisesti suuri; ajajia saattoi olla neljäkymmentäkin samassa startissa. Kilpailukokemus ja kunto paranivat vieden hänet kymmenen parhaan joukkoon useissa kilpailuissa.

Jouni siirtyy nuorten luokasta miesten vastaavaan


Kauden 1981 keväällä Jouni oli jo kunnossa mutta päätavoite päästä nuorten MM-kisoihin ei toteutunut. Hän oli karsinnoissa seitsemäs, kun neljä ensimmäistä valittiin. Pohjoismaiden mestaruuskilpailujen näytön paikka olivat SM-kilpailut, mutta siellä taisteltu kahdeksas tila ei riittänyt. Valintaperusteet olivat muuttuneet, sillä ennen oli valittu kahdeksan suoraan edustamaan MM-kisoihin, nyt valittiin kuusi. SM tempokilpailusta syksyllä tuli kuitenkin hopeaa, voiton vei Kari Myyryläinen. Vuonna 1982 Jouni siirtyi miesten sarjaan mutta alkukautta haittasi pitkittynyt keuhkoputkentulehdus. Kausi kului totutellessa miesten sarjan vauhtiin, jossa menestyminen vaatii harjoitusmäärien lisäämistä sekä laatuun panostamista. Seuraavana vuonna oli vuorossa varusmiespalvelus Urheilukoulussa Lahdessa. Syksystä Jouni alkoi harjoitella rata-ajoa ja keväällä Urheilukoulusta ryhmä pyöräilijöitä pyöräili säännöllisesti Helsinkiin Velolle harjoittelemaan. Harjoitusten jälkeen saatettiin ajaa pakettiauton peesissä osan matkaa takaisin. Kauden huipentuma oli PM-kilpailut, jotka järjestettiin Helsingin Velolla. Myöhemmin SM rata-ajossa Jouni ajoi kohtuullisen ajan 1 km:n aika-ajossa 1,12,8 jolla hän sijoittui kymmenenneksi.


Hiihtoa harrastanut Heidi siirtyy pyöräilyyn

Heidi hiihti Espoon Hiihtoseurassa 80-luvun alkupuolella nuorena tyttönä ja hyvät kestävyysurheiluominaisuudet suosivat lajivalintaa. Seuran valmentajana toimi tuolloin Martti Karjalainen, joka myöhemmin tunnettiin Marjo Matikaisen henkilökohtaisena valmentajana. Vuodesta 1983 kiinnostus pyöräilyä kohtaan lisääntyi ja 1984 Heidi sai IK-32:lta lainapyörän. Jouni oli kehottanut siskoaan kokeilemaan varovasti lajia ja samalla luvannut antaa valmennusapua parhaan kykynsä mukaan. Veljensä lailla Heidi piti tarkkaa harjoituspäiväkirjaa, josta saattoi tutkia tekemisiään myöhemmin tarvittaessa. Seuraavana talvena Heidi harjoitteli juosten, hiihtäen ja kuntopiiriä harrastaen seuraavaa kesää silmälläpitäen. 1985 hän liittyi IK-32:een ja ajoi muutamia kilpailuja. Kälviällä SM-tempossa hän oli kahdeksas.

Menestystä nuorten sarjoissa, siirtyminen naisten luokkaan


Seuraavana kesänä 1986 Heidin kilpailullinen kohokohta oli Rauni Pussin kanssa saavutettu naisten joukkueajon hopeamitali 50 km:llä Tampereella. Rauni oli tuolloin elämänsä kunnossa ja loi uskoa suorituskykynsä äärirajoilla polkeneeseen Heidiin. 1987 Heidi saavutti kultaa nuorten 3 km:n rata aika-ajossa ja samoin Rauni Pussin kanssa hän paransi naisten joukkueajon hopean kullaksi Porvoossa. Kirkkonummella tuli cyclocrossista kolmas sija. 1988 Heidi siirtyi naisten sarjaan. Maantien henkilökohtainen SM-kilpailu ajettiin Vuokatin vaativalla, mäkisellä radalla, joka sopi Heidille hyvin. Tuloksena oli hienosti pronssia. Edellisvuoden malliin Heidi voitti nyt kultaa naisten joukkueajosta Järvenpäässä. Kumppanina oli sama Rauni mutta sukunimi oli muuttunut Suomelaksi. Heidi osallistui myös Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin naisten maajoukkueen mukana. Siellä ajettiin sekä aika-ajo että yhteislähtö. Vuosi oli ollut menestyksellinen ja kilpailuja oli ollut runsaasti. Heidi oli kuitenkin pystynyt myös löytämään aikaa opiskelulle ja kirjoitti ylioppilaaksi hyvillä arvosanoilla.

Pyöräilyä täysipäiväisesti


Heidi päätti nyt keskittyä pyöräilyyn mutta pyrki kuitenkin samanaikaisesti Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan. Jouni laati Heidille harjoitusohjelmat ja oli harjoitusleireillä ja kisamatkoilla hoitamassa käytännön järjestelyjä. Saamiaan tietoja, joita oli hankkinut opiskellessaan ravitsemustiedettä Jouni saattoi hyödyntää mm palautumisen optimoimiseksi kisan jälkeen. Tämä oli erityisen tärkeää monipäiväisissä etappiajoissa. Heidin harjoitusmäärät kasvoivat 1988-89 talvikaudella ja mukaan tuli myös voimaharjoittelu kuntosalilla. Helmikuussa oli Mallorcalla ensimmäinen harjoitusleiri ja toinen myöhemmin keväällä. Touko- kesäkuun vaihteessa Norjassa ajettavaan Postgiro-etappiajoon, joka kesti viikon, osallistui naisten valmennusryhmästä edustusjoukkue. Ryhmään kuuluivat Heidin lisäksi Tea Vikstedt-Nyman, Helka Lievonen, Saila Miettinen, Annika Oinonen ja Sonja Storsved. Osallistujia oli tässä raskaassa ja vaativassa etappiajossa monesta maasta. Samana kesänä ajetussa PM-kisassa sijoitus oli vaatimaton, sillä rengasrikko pilasi muuten hyvin sujuneen kisan.

Kisamatkoja ja etappikisoja

Heidi harjoitteli taas 1990 keväällä Mallorcalla, josta suuntasi Suomen naismaajoukkueen mukana Hollantiin. Siellä ajettiin 3-päiväinen Omloop Molenheike etappiajo. Matkan kustansi SFI ja perillä asuttiin perhemajoituksessa. Kovavauhtinen kisa ajettiin osin laattakiviteillä, jotka täristivät kädet tottumattomilta pahoin puuduksiin. Tämä etappikisa oli vasta harjoittelua todellista koitosta varten. Heinäkuussa kaksiviikkoiseen Italian ympäriajoon lähi Suomesta naisjoukkue, johon kuuluivat Tea Vikstedt-Nyman, Heidi Miikkulainen, Helka Lievonen ja Annina Oinonen. Jo kisan läpiajamista raskaalla reitillä ja kuumissa olosuhteissa voidaan pitää kunnioitettavana suorituksena. Tästä kisasta matkustettiin lähes suoraan Pohjoismaiden mestaruuskisoihin Norjaan. Jouni oli raportoinut Heidille, että reitti tulee olemaan rankka. Italian ympäriajon karaisema Heidi muisteli kisan sujuneen kuitenkin helpon tuntuisesti. Seuraavana vuonna 1991 Suomen naiset osallistuivat Omloop Molenheike kisaan uudelleen. Paras sijoitus tältä kaudelta oli Närpiöstä SM-temposta hopeamitali.

Opinnot alkavat

Heidi oli päässyt Jyväskylän liikuntatieteelliseen ja aloitti siellä opinnot syksyllä 1991. Ensimmäisen vuosikurssin oppilaille oli liikuntaa opinto-ohjelman tiimoilta aivan riittävästi. Lisäksi Heidi ajoi trainerilla sisätiloissa ja hiihtoon oli myös hyvät mahdollisuudet. 1992 hän matkusti kuukaudeksi Kaliforniaan harjoittelemaan pyöräilykaverinsa Helka Lievosen luokse, joka opiskeli siellä. Tämän huhtikuisen leirin jälkeen Heidi ajoi kaksipäiväisen kisan voittoon Ruotsissa sekä tempossa että kortteliajossa. Seuraava kisa oli Ranskassa kovatasoinen ja -vauhtinen Tour de Laude. Suomalaiset ajoivat unkarilaisten kanssa yhdistelmäjoukkueessa. Heidin kanssa ajoi tässä kisassa Tea Vikstedt-Nyman. Tältä kaudelta voisi mainita Heidin saavuttama rata aika-ajon hopeamitali kolmelta kilometriltä. Seuraavana talvena harjoittelu muuttui selvästi jaksottaisemmaksi. Kun harjoiteltiin kovaa niin se todella oli kovaa, kun oli kevyempi jakso silloin selvästi löysättiin rasitusta. Selvän rytmityksen lisäksi saattoi harjoituksia olla kahdestikin päivässä. Paras saavutus tältä kaudelta oli Porvoon ajojen voitto, jossa naiset ajoivat samassa lähdössä 16-vuotiaitten poikien kanssa. Heidi pystyi taitavasti hyödyntämään poikien irtiottoa ja korjasi näin naisten sarjan voiton. Saksassa etappiajossa kulki myös mukavasti ja Heidi oli parhaimmillaan kahdenkymmenen joukossa. Jotta tyytyväisyys sijoitukseen selkenisi täytyy muistaa, että tässäkin kisassa ajoi monta naisaijajaa aivan maailmanlistan kärjestä.

Opinnot loppusuoralla

Vuonna 1994 Heidi panosti jo enemmän opiskeluun ja ajoi vähemmän kilpailuja. Opinnot veivät niin runsaasti aikaa, ettei pyöräilylle huipputasolla sitä enää löytynyt riittävästi. 1996 IK-32 muisti urheilusaavutuksistaan Heidiä kultaisella ansiomerkillä. 1997 hän valmistui liikuntatieteiden maisteriksi Jyväskylän yliopistosta. Vuosina 1998-2000 Heidi toimi liittosihteerinä Pyöräilyunionissa. Hänen toimenkuvaansa kuuluivat mm ulkomaiset kisailmoittautumiset, rahaliikenne, tiedotus sekä jäsenlehden valmistuminen. Nykyään Heidi harrastaa liikuntaa muonipuolisesti. Hän juoksi mm marathonin läpi viime kesänä.

Pyöräilyn nykytila Heidin silmin

Heidi katsoo, ettei pyöräily ehkä koskaan kasva suureksi kilpaurheilulajiksi Suomessa. Jo pelkästään ilmastolliset olosuhteet ovat tätä vastaan. Urheilullisista lahjakkuuksista kilpailee pienen väestönpohjan Suomessa moni laji. Niillä on heittää pöytään taloudellisia etuja ja monesti jopa silkkaa rahaa. Vanha fraasi rakkaudesta lajiin joutuu monesti kestämättömään asemaan. Lahjakkuudesta puheenollen Heidi pitää menestymisen avaimena lahjoja. Jollekin tasolle pääsee vielä härkäpäisellä yrittämisellä mutta ehdottomaan huippuun tähtäävällä pitää olla lahjoja. Lahjojen osuus huippu-urheilijaksi tulemiselle on reilusti yli 50%, se saattaa olla jopa yli 70%:a. Heidi kuten esim. Tea Vikstedt-Nymankin lähtivät rohkeasti leireilemään ja kilpailemaan ulkomaille, jossa vasta selviää pyöräilyn kansainvälinen taso. Tämän Heidin ja kumppanien viitoittaman tien jatkeena ovat nykyiset suomalaiset naisammattilaiset. Eurooppalaisiin naisammattilaistalleihin ovat raivanneet tiensä Pia Sundstedt, Sari Saarelainen ja viime kaudella lopettanut Sanna Lehtimäki.

Lopuksi Heidi filosofoi urheilusta Valentin Konosta lainaten: "Urheilu on elämän tärkein sivuasia."