Ola ei nuoruudessaan ollut mikään himokuntoilija eikä harjoitellut esim. juoksua säännöllisesti, vaikka monet vakuuttivatkin hanellä olevan lahjoja juoksijaksi.  Ja kyllähän Ola on silmämääräisesti kevytrakenteinen ja voima/painosuhde antaa hyviät edellytykset juoksemiselle.  Juoksu ei kuitenkaan sytyttänyt, koska Olan mielestä juoksemisessa ei tarvita koviiikaan paljon järkeä.  Mennään vain niin kovaa kuin kunto sallii.  Ola osallistui kuitenkin juoksukilpailuihin ammattikoulussa ja sotaväessa menestyen hyvin.

 
 

Aloitettuaan työt Helvarin radiotehtaassa nousi Olan lempilajiksi kesällä lentopallo, jota pelattiin ulkona ruokatunnilla ja illalla töiden jälkeen.  Helvarilla oli töissa kolme maajoukkuetason pelaajaa joka takasi, että pelit olivat tasokkaita ja pelitaidot kehittyivat näin esimerkin voimalla.  Silloin pelattiin firmojen välistä sarjaa ja Ola kelpuutettiin mukaan Helvarin joukkueeseen.  Joukkue ylsi kakkossijalle Pasilan konepajan napattua ykköstilan.  Lentopallo kiehtoi jo Olaa enemmän, onhan se tekniikkaa ja taktiikkaa vaativa joukkuepeli.

 

Ruokatunnilla Ola sattui kuulemaan työtoveriensa Åke Fagerholmin ja Leo Puikkosen keskustelevan pyöräilystä.  Molemmat olivat A-luokan ajajia ja heidän keskustelunsa jännittävistä kilpailuista ja erilaiset taktikointinsa saivat Olan kiinnostuksen heräämään.  Hän halusi tietää enemmän lajista, jossa ihminen ja mekaaninen kulkulaite niin oivallisesti toimivat erottamattomana kokonaisuutena ja jossa taktiset kuviot tekevät lopputuloksen ennustamisen vaikeaksi. Niinpä hän hakeutui usein kuuloetäisyydelle kuullakseen noiden kahden ruokapöytäkeskusteluista herkullisia yksityiskohtia.  Seuraavaksi joutuivat Fagerholmin ja Puikkosen harmaista arkipyöristä firman pyörätelineessä kiiltävinä ja sporttisina erottuvat kilpapyörät tarkkaan syyniin.  Crescent ja Automoto olivat jotain aivan muuta kuin vaihteettomat peruspyörät.  Käyrät ohjaustangot, vannejarrut, kaksi eturatasta, joiden välillä vaihtaminen suoritettiin keskiön lähellä olevalla erityisellä vipumekanismilla.  Takanavasta 1öytyi viisi lehteä, joten pyörässä oli käsittämättömät kymmenen vaihdetta!

Kilpapyöräilijöiden jutut ja pyörien ihailu aiheuttivat vastustamattoman halun päästä kokeilemaan noita himmeästi hohtelevia kilpureita.  Niinpä Ola ei enään pystynyt vastustamaan houkutusta, vaan eräällä ruokatunnilla hän kenenkään huomaamatta lainasi toista kilpapyörää.  Ensin hän kuitenkin varmisti pyörän tarkan paikan telineessä ja jopa venttiilien keskinäisen asennon, ettei tätä luvatonta koeajoa huomattaisi.  Kokeilu ei tuottanut pettymystä, päinvastoin elämys oli väkevämpi kuin hän oli voinut aavistaa.  Lainailu ei jäänyt tähän, Ola ei vain päässyt selvyyteen, mitä on ajaa täysiverisellä kilpapyörälla vaan jäi niin sanotusti koukkuun.  Kun joku kilpapyöräilijä jätti pyöränsä Kauniaisten elokuvateatterin eteen, odotti paikalla päivystävä Ola kunnes hän oli mennyt sisään ja nappasi sitten pyörän tehdäkseen lenkin.  Ola ajeli pitkin Kauniaisia ja nautti vauhdin huumasta.  Kiihko päästä ajamaan voitti kiinnijäämisen pelon ja ainoa arveluttava seikka, mika tuli mieleen oli, että tuubi puhkeaisi ja silloin olisivat vitsit vähissä.  Pyörä piti tietysti palauttaa paikoilleen hyvissä ajoi ennen filmin päättymistä.

Tähän Ola pyöräilyn alkuinnostuksen aikoihin osuivat vuoden 1952 Helsingin kesäolympialaiset.  Ola seurasi maantiepyöräilyä muiden mukana joukkueiden kiertäessä 25 km:n lenkkiä Helsingin ympäristössä.  Olympialaiset toivat syrjäiseen Suomeen kansainvälisen tuulahduksen ja Ola kertoo olleensa lopullisesti myyty pyöräilylle tämän jälkeen.  Vieläkin hän saattaa nähdä silmiensa edessä auringossa etenevän värikkään pyöräilijäjoukon, kiiltävät pyöränrungot ja satiinisen himmeästi hohtelevat alumiiniosat. Ainoa ääni, jonka saattoi kuulla oli välitysten vaimea surina ja ilman kohina ajajien ympärillä heidän kiitäessään huimaa vauhtia.

 

Samana vuonna eli -52, Ola liittyi IK-32:een ja kilpaileminen alkoi oranssijoukkueessa.  Vuonna -53 Ola pääsi Suomessa toimivaan Monark-talliin ajaessaan sinä vuonna B-luokassa.  Monark talli tarjosi ajajilleen pyörät, varaosat ja heillä oli oma mekaanikko kilpailumatkoilla.  Tämän vuoden jälkeen Ola siirtyi A-luokkaan ja kilpailumatkoja tehtiin paitsi kotimaassa myös Ruotsiin.  Monark-tallin ykkösajaja oli Tampereen Pyörä Poikia edustava Paul Nyman, joka espanjan Miguel Indurainin ja italian Marco Pantanin ohella on Olan suuria idoleja.  Fausto Coppin Ola nimeää kuitenkin kautta aikojen parhaaksi mäkispesialistiksi.

 

Aktiiviaikana tuli mitalisijoituksia niin kansallisista kisoista, SFI:n kisoista kuin IK:n omistakin mestaruuskisoista.  Silloin ei ollut seurassa tasoituskertoimia, vaan ajettiin A-, B- ja junioriluokissa.  Palkintona jaettiin mokkakuppeja.  Ola menetti SM-mitalin ja todennäköisesti kaikkein kirkkaimman sellaisen Mäntsälän SM-kisoissa rikkoutuneen renkaan takia aivan viime metreillä kirkon puusillalla.  Tuubin vaihdon ja pumppaamisen jälkeen sijoitus vaihtui katkeraan seitsemänteen sijaan.  Eipä silti, Ola suhtautuu menestyksiinsä ja epäonnistumisiinsa hyvin filosofisesti.  Pyöraily on niin suuri asia, että kilpaileminen ei voi olla siitä kuin pieni osa. Kymmenen kisavuoden jälkeen Ola lopetti ja myi kaiken kalustonsa.  Oman Kaisun kanssa perustettiin perhe ja elettiin perhe-elämää ja hoidettiin lapsia.  Moottoripyöräily vei liikuntaharrastuksen moottorilla tapahtuvaksi.  Tupakanpoltosta tuli myös huono tapa ja tupakkaa kului aski, kaksi paivässä.  Herätys huomaamaan oma huono kunto tapahtui vuonna -72, kun Ola oli juoksemassa kymmenvuotiaan poikansa kanssa Kauniaisten purunradalla. Hän juoksi 2,5 km ja sitten pyyhkäisi poika ohi.  Oli kova paikka myöntää olevansa rapakunnossa ja tie pohjalta oli hidas ja vaikea.  Homma alkoi tupakoinnin lopettamisella.  Onneksi vaimo Kaisu oli tukena, kesällä pyöräillen ja juosten ja talvella hiihtäen.  Viime aikoina on pyöräily vienyt voiton kesäaikana ja jopa kylmiltään juostut Länsiväylä juoksut on toistaiseksi jätetty.

 

Kilpaileminen ei enään kiinnosta mutta monenlaiset kuntoajot Ola ja Kaisu ovat ajaneet.  Lyhyesti lueteltuna: Siuntion ajo 10 kertaa, Finn pyöräily 12 kertaa, Vättern rundan 11 kertaa, Trondheim-Oslo 2 kertaa.  Finlandia hiihdon on Ola sujutellut 8 kertaa.  Pakko on tässä mainita, etta tuon äärimmäisen raskaan Trondheim-Oslo ajon on Kaisu ajanut 3 kertaa ja Finlandia hiihdon hän on sivakoinut 9 kertaa, etta kyllä Olalla on ihan tasokas kirittäjä.

 

Olan pyöräily siis jatkuu vahvana harrastuksena ja yhteistä harrastusaikaa tulee kohta lisää kun Kaisu jää eläkkeelle.  Minusta jänittävä tapa yhdistää sukuloiminen Pohjanmaalla ja pyöräily on seuraavanlaista: Ola ajaa autolla kotvan matkaa ja Kaisu 1ähtee pyörällä perään.  Ola pysäyttää auton ja ottaa oman pyörän ja ajaa vastaan.  Yhdessä ajetaan sitten takaisin autolle.  Näin jatketaan ja koko ajan on tavallaan oma huoltoauto tukena.  Myöskin kevään pyöräleiri on jo päätetty.  Se suunnataan Mallorcalle kolmeksi viikoksi.  Siellä on silloin jo keväisen lämmintä, kun täällä vielä ryvetaan loskassa.  Olen vilpittömästi katteellinen! Olan mielestä Mallorca on oikea pyörailijän paratiisi, sieltä 1öytyy kaikentasoisia reittejä, tiet ovat hyväkuntoisia ja ilmapiiri on pyöräilijäystävällinen.

 

Ulkona raivoaa suomalainen lumimyrsky.  Teen jo lähtöä, koska Ola on lähdössä Kaisun kanssa asioille.  Ola haluaa kuitenkin vielii näyttää jotakin ja tassuttelemme lumisen pihan poikki naapuritalon alakertaan.  Sieltä 1öytyy oven takaa Olan oma huoltoverstas, todellinen asialleen omistautunecn pyöräilijän paratiisi.  Siella on kaikki tarvittava: työpöytä, työkalut, varaosat, traineri ja rungot koukuissa seinallä kaikki siististi järjestyksessä.  Kävellessäni tihenevässä lumisatecssa Espoon keskustaa kohden mietin Olan ajatuksia pyöräilystä: Pyöräily on yksi vaativimmista kestävyysurheilulajeista.  Se on myös pitkälti joukkue- ja taktiikkalaji.  Äärimmäisen kovassa fyysisessä kiirastulessa henkiset ominaisuudet korostuvat.

 

Pyöräilyoppia ikä kaikki, pyöräily siis ei ole pelkkää polkemista.