Mitä urheilua harrastit nuorena kesäisin, entä talvella?
Kesäisin me pojat pyöräilimme paljon mutta ei kilpailu-mielessä, pyörää käytettiin kulkuvälineenä. Talvella luistelu oli mieluinen harrastus ja omistin omat pikaluistimetkin. Saavutin jopa seurakunnan mestaruuskilpailuissa ensimmäisen sijan.
Milloin osallistuit ensimmäiseen pyöräkilpailuun?
Vuonna -35, olin silloin 14-vuotias. Kaverit houkuttelivat mukaan Kaivopuistosta lähtevään maantieajoon, johon otin osaa virittämälläni Diamant-retkipyörällä.
Miten pyöräurheiluharrastus tästä jatkui?
Suomi oli järjestämässä olympialaiset vuonna 1940 ja tämä innosti harjoittelemaan tähtäimessä mahdollinen osallistuminen. Onnistuin ostamaan Palle Vireksen vanhan ratapyörän Putte Sederströmiltä merkiltään Royal Endfield. Tällä pyörällä sitten harjoittelin uudella Helsingin velolla mutta myös maantiellä.
Miten sellaisella vapaarattaattomalla ja jarruttomalla pyörällä saattoi ajaa yhteislähtöjä maantiellä?
Hyvin, eteen asennettiin vain käsijarru ja menoksi.
No, miten olympialaisiin valmistautuminen sujui?
Hyvin ja huonosti. Vuonna -39 kesällä voitin SFI:n Helsinginpiirimestaruuden 1 km:llä ja 10 km:llä. Sitten tuli paha takaisku, kun kaaduin Velolla ja sain tärskyn päähääni sekä avohaavan. Sairaalareissuhan siitä tuli. Siihen aikaan ei käytetty kypäriä eikä niitä ollut kyllä saatavillakaan. Tästä huolimatta pystyin syksyllä voittamaan IK:n mestaruuden. Vuoden 1940 olympialaisia ei koskaan tullut, sota syttyi -39 marraskuussa, kuten hyvin on tiedossa. Villekin lähti, tykistön miehiä kun oli, suoraan tykistön ampumaharjoituksista junakuljetuksella Haminaan ja sieltä ripeästi rintamalle kannakselle. Villen Royal Endfield-pyörä jäi sotaväen varastomakasiiniin Haminan Pamböleen., josta Ville sen onnekkaasti löysi ensimmäisellä lomallaan. Aikaa oli kulunut puolitoista vuotta. Rintamalla Ville ajeli sekalaisista pyöränosista itse kokoamallaan pyörällä, joka sitten lopulta oli pakko jättää vetäydyttäessä venäläisten suurhyökkäyksen aikana. Sotareissu oli rankka kokemus ja monta kertaa oli vähältä piti tilanteita, joissa oli mennä se ainoa. Vihollisen vihatut maataistelukoneet herkuttelivat tulittamalla konekiväärein ja tykein kolonnia ja tykistöryhmityksiä. Oli suojauduttava parhaan taitonsa mukaan ja kuten Villekin teki, vaikka ammusrattaiden alle. Kuorman laadun selviäminen on varmasti aiheuttanut muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin! Tämä voimattomuus iskeä takaisin, kun maataistelukoneet häärivät päällä, johtui hävittäjäkaluston ja it-tykistön puutteista. Sotareissulla vierähti viisi vuotta ja tästä Ville toteaa vähän katkerana, että olisivat olleet parhaita pyöräilyvuosia. Sodassa kaatui monta lupaavaa urheilijaa. IK-32:n muistotaulu kerhohuoneessa kertoo omaa synkkää tarinaansa. Esimerkiksi Villen kolme parasta pyöräilykaveria sotaa edeltävältä ajalta kaatui sotavuosina.
Miten Ville aloit järjestää elämääsi sodan jälkeen?
Menin entiseen työpaikkaani kaasulaitokselle. Onneksi olin ollut siellä jo ennen sotaa, joten minulla oli työpaikka valmiina.
Miten pyöräilyharrastus lähti taas käyntiin rauhan tultua?
No, urheiluinnostus oli kova, koska sota oli estänyt kaiken mielenkiintoisen harrastustoiminnan. Kisoissa käytiin niin Helsingissä kuin lähiympäristössä. Kisamatkoja tehtiin myös eri kaupunkeihin, olin ajamassa mm Turussa, Tampereella, Kajaanissa, Kotkassa ja Haminassa.
Oletko ollut ajmassa ulkomailla?
Olin 40-luvulla kolme kertaa Ruotsissa ja ne reissut olivat mieluisia, vaikka kilpailumenestys ei aina niin hyvä ollutkaan. Ulkomaille ei sodan jälkeen niin helposti päässyt, piti olla joku syy esimerkiksi urheiluedustus. Esimerkiksi Ruotsiin piti hankkia viisumi Ruotsin konsulaatista.
Oletko ollut ajmassa ulkomailla?
Ei, kyllä IK avusti matakuluissa jonkin verran sekä kotimaan kisoihin että Ruotsiin. Myimme kaikenlaista tavaraa Ruotsissa. jotta saimme kruunuja, ja näillä ostimme sitten hyödykkeitä, joita Suomesta ei sanut. Ja tietysti lähipaikkakuntien kisoihin mentiin omalla pyörällä.
Miten seura sai varoja toimintaansa?
Talvella järjestettiin pyöräjaoston toimesta tanssit joka viikko Granin VPK:lla. Kisapaikoilla myytiin kisaohjelmia, joihin oli saatu maksullisia mainoksia yrityksiltä. Myöskin naisten vetämä puffetti-myynti oli tärkeä varainhankintamuoto.
Miten harjoittelu hoidettiin talviaikana?
Hiihdon ja luistelun ohella oli Stadionin yhteisjumppa, johon osallistuivat eri urheilulajien harrastajat yhdessä.
Urasi huippuvuodet olivat 40-luvulla, mitä saavutuksia voisit mainita?
Saavutin joukkueajon SM-kultaa maaradalla ja Velolla. Henkilökohtaisia SM-kilpailujen hopeasijoja on 1 km:n ja 4 km:n aika-ajossa. Suomenennätyksiä on 500 m:ltä ja maililta.
Mikä oli mieluisin voitto urallasi?
Tuohon on vaikea vastata, kisoja on ollut valtavasti ja hyviä onnistumisiakin paljon. Yhden jos mainitsen niin se oli Pyörä Toverien järjestämä Grand Prix-kisan voitto vuonna -49. Ajoin silloin B-luokassa ja ajoreitti kierteli Sibeliuspuiston ympäri.Taakse jäivät näin myös A-luokan ajurit. Siirryin itsekin seuraavana vuonna A-luokkaan.
Sinulla oli varmasti Suomelle myönnetyt vuoden -52 olympialaiset mielessä, tähtäsitkö niihin?
Kyllä, ja olin ehkä elämäni parhaassa kunnossa vuoden -52 kesällä. Valitettavasti kävi huono tuuri.
Etkö päässyt olympialaisiin?
En. Olimme Sohlvallassa leirillä ja sieltä lähdimme ajamaan Velolle harjoituksiin. Kaaduin kaupungissa takapyörän tuubin irrottua vanteelta ja ranne murtui siinä rytäkässä. Osallistumis haaveet olympialaisiin jäivät siihen.
Miten ura jatkui tuosta eteenpä in?
Lopetin aktiiviuran -52. Olin päättänyt, että olympialaisiin asti satsaan täysillä ja sitten alan tehdä jotain muuta. Perustin perheen ja meille syntyi kaksi tytärtä Pirjo ja Kirsti. Tyttäretkin aloittivat kilpapyöräilyn varoitteluistani huolimatta ja menestyivät hyvin aina SM-tasolle asti. Pirjo saavutti jopa hopeaa PM-kisoissa.
Seuratoiminnassa olet ollut kuitenkin jatkuvasti mukana, eikö tellä ollut kriittiset paikat 70-luvulla seuran säilymisen suhteen?
Tilanne oli sellainen, että yleisurheilu oli hiipumassa olemattomiin ja tämä osa seuran väestä halusi lopettaa koko seuran. Me pyöräilijät sanoimmme yhtenä joukkona, että ei käy ja näin seurassa alkoi pyöräilijöiden vetämä aikakausi. Istumme Villen kanssa IK:n kerhohuoneella ja selailemme vanhaa lehtileikevihkoa. Välillä katsomme valokuva-albumia, jonka kuvista useat on otettu Villen omalla kameralla ja mustavalkoisena.. Välillä Villen jäntevä sormi pysähtyy jo kellastuneen lehtilekkeen valokuvan kohdalle ja hän toteaa, että tuokin ajuri on jo siirtynyt tästä ajasta ikuisuuteen. Tämä on aina haikea puoli vanhoja arkistoja pengottaessa mutta tunne on myös huikea, koska ollaan aikamatkalla suomalaisessa pyöräilyhistoriassa.
Mitä sinä Ville puuhailet oikein nykyään?
Touhua riittää, kun hoidan vaimon kanssa mökillä kasvimaata ja huollan välillä täällä kerholla IK:n pyöriä. Lapsenlapset huolehtivat omalta osaaltaan että touhua riittää. Pilkkiminen on talvella lempiharrastukseni. Kuulun kalaseura Naputtajiin.
Harrastatko pilkkimistä myös kilpailumielessä?
Jonkin verran, on sitä tullut sinttejen perässä matkustettua aina Inaria ja kilpisjärveä myöten. Jos nyt mainitsen menestyksestä, kun sitä kuitenkin seuraavaksi kysyt. Voitin 65-vuotiaitten sarjan Lappeenrannassa Pilkiten kuntoa pilkkikilpailussa.
Mitä mieltä olet kilpapyöräilystä tänä päivänä?
Ero on siinä, että ennen kaikki kävivät töissä ja pyöräilyä harrastettiin iltaisin ja viikonloppuisin. Lähtötilanne oli siis kaikilla sama. Nykyään osa pyöräilijöistäkin on vähintään puoliammattilaisia ja näiden harjoittelumahdollisuudet ovat ratkaisevasti paremmat, kuin oikeiden amatöörien, jotka käyvät normaalisti töissä ja maksavat kaiken omasta pussistaan.
Viimeinen kysymys, vieläkö nouset nykyään pyörän-selkään?
Kyllä minä ajelen silloin, kun muilta kiireiltä kerkiän. Kirstin kanssa varsinkin tehdään mökiltä käsin lenkkejä lähiympäristöön.
Pakko vielä kysyä, kumpi teistä on tiukassa paikassa kovempi rutistaja?
Turha kysymys, asiahan on ihan selvä...